Terve kisut! PikkuVeikka täällä taas. Tuli mieleen tämmöinen runous tuolla korissani lepäilessä, yhestä jänskästä ja vähän surullisestakin ulkoilukerrasta:

Oltiinpa taas maalla kerran,

ihan vain päivän verran.

Ulkoilmaa ahkerasti taas nuuskuteltiin,

välillä juosta puuskuteltiin.

Sitten pensaassa jotain näin,

lähdin heti sinnepäin.

Löytyi pensaasta aarre hieno,

piti innostuksesta päästää nauku vieno.

Aarrettani ensin tarkkaan tutkin,

varovasti sitä tassulla hutkin.

Sen otin kyytiin suuhun,

mihinkäs muuhun.

Aarre oli lintu pieni ja ihan kuollut,

varmaan tovin jo siellä puskassa ollut.

Kuolinsyytä lintusen en tiedä,

oisko joku isompi lintu voinut sen hengen viedä?

Jostain syystä Äippä heti sen näki,

et jotain kummaa puuhasi Kissalan väki.

Lintu yhä suussa tein Äipän väistökaarteen,

mutta pois suustani otti Äippä aarteen.

Millään en olisi aarretta halunut pois antaa,

ajattelin kovasti sen kotiin kantaa.

En saanutkaan aarretta kotiin viedä,

ilmeisesti ei Ihmiset kuolleita lintuja siedä.

Lintuvainaan Ihmiset pois vei,

enää löytynyt sitä ei.

Kovasti sitä vielä etsiä koitin.

lopulta kuitenkin pettymykseni voitin.

Äippä selitti ettei linnut kuolleetkaan ole leluja Veikkiksen,

ja sitten keksinkin jo puukiipeily-leikkiksen.

899050.jpg

Runoili, PikkuVeikkis