-kirj. Pikkuveikka-

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se on Veikkis tässä taas,

vähän runoutta harrastaas.

Maalle pääsi kissat nämä,

kun Ihmiset vei reissuun autonrämä.

Kerronpa nyt hassun jutun,

tapasin mä siellä uuden tutun.

Kisurallia pihamaalla mie kaahasin,

Ihmistä hihnan päässä laahasin.

Tutkimuskohteeksi valitsin mie puutarhan,

siel luulin et näin harhan.

Maassa outo otus mönki,

nenällään ruohikkoa se tönki.

Siinä kasvoi piikkejä hassuja,

tuskin näin sen tassuja.

Siihen tutustua mie yritin,

keskustelua kovasti viritin.

Ei se halunnu viettää miun kaa leikkihetkeä,

vaik lupailin mie ruokakupillekin retkeä.

Se vaan kerällä olla kökötti,

piikit terävinä selässä tökötti.

Piikkityyppi vain tuhisi alla omppupuun,

siitä mie aloin jo vähän huolestuun.

Ehkä otus olikin ilkeä ja häijy,

kissaa pientä iltapalakseen se väijy.

Ihminen selitti et piikkityyppi on vain arka,

ei uskalla tulla leikkimään, elläinparka.

Rauhaan mie piikkityypin sitten jätin,

mietin sitä vielä illalla kun ruokaa suuhuni mätin.

Piikkis varmaa luuli et mie sitä tassulla lyön

tai päivällisekseni syön.

Ei tiennyt piikis-siili,

et paremmin maistuu Veikalle kermaviili.