Moi kaikile kissoille!
Miulla oli tos yks päivä aika kauhee seikailu. Ihmiset teki lähtöö jonekii hassuu ihmisten menoon ja onnistuin siinä tohellukses livahtaa makkarii silai et kukaa ei huomannu. Viksuna kissana menin heti sänkyn alle piiloo, et miuta ei vaan huomattais ja poistettas siält makkarista. Mein Ihmisil on semonen outo tapa, et ne laittaa ain makkarin oven kii ku ite lähteevät jonekii. Siel makkaris on evakossa yks semmonen iso hieno kukka, mitä on just kiva pureksii.
Miun hiano suunnitelma onnistu, Ihmiset lähti ja laitto lähtiessää sen makkarin oven kii. Ekas mie tuulettelin siäl makkaris ku olin ollu nii ovela. Pompin sänkylä ja kävin ihan pikkasen vaa purasees sitä kukkaa.
Sit alko tulla hämärää ja muistu miälee, et en ollu saanu ruokaakaa ainakaa tuntii. Ja Valtonen oli siäl oven toisel puolel. Ei olukaan enään yhtää hauskaa. Kisuvessaakaa ei ollu. Mie huutelin siä makkaris: "Valtone! Ihmiset! Äippää!!! Mie oon täällä!" Mut kukaan ei tullu avaa ovee. Valtone tosi huuteli rohkaisevia kurinoita sielt oven takaa, mut sit sekii lopetti. Meni varmaa nukkumaa.
Mie sit möngin Äipän tyynylle puoliks päiväpeito alle ja kävin ihan pieneks kisurullaks siihe, ku alko vähäse (siis huom! vähäsen) pelottaa, ku ei miuta oo tollai yksin jätetty ikinä. Ja ei ollu hiekkalaatikoo ja oli ihan kamala nälkäkii.
Vuosikausia (toim.huom. kolme tuntia) kestäneen vankeuden jälkee sit alko kuuluu äänii. Ihmiset tuli kotii. Ne alko ihmettelee et mis mie oikein oon, kun yleesä oon aina Valtosen kans ovel vastas, mut nyt siäl ei ollu ku Valtone. Sit mie miukasin oikein kovasti (toim. huom. Veikka ei naukaise tai miukaise vaan piipittää) ja kuuliha ne Ihmiset. Ekaks mie oli vähä aikaa sylis ja sit menin hiekkalaatikole ja sit syömää.
Ihmiset pyyteli anteeks miun kohtaloo ja kehu sit kovasti kui hiano kisu mie oon ku en ollu tehny mitää pahaa siä makkaris. Sain ylimääräsen herkkukinku palase. Vähäks oli hyvää.
Terkui, PikkuVeikka