Jummi. Käytii aamul Ihmisen kaa parvekkeella ja siel oli ihan kamalasti lunta. Ihmine ei ekana meinannu mennä olleskaa aamusavuille, mut kun mä vaatimalla vaadin siinä ovella, niin tajushan se lopulta laittaa mulle valjaat.
Mä aloin heti paikalla tehdä löytöretkiä ja kaivella sitä lunta. Sieltähän ois voinu löytää vaikka mitä jännää. Sit Ihmine nosti ton PikkuVeikankin ulos, mut ei se kollipolo tajuu minkää hauskan päälle. Se vaan sihisi lumelle ja vilisti pää viidentenä jalkana takas sisälle. Tosin sil ei kyllä ookaan tällästä paksua ja pörheää turkkia, kuten eräillä. Veikalla on vaan sellanen ohut puoliksi vielä pentukarva, kun se on kummiskin ihan kakara vaan.
No kesken mun tutkimusten alko toi Ihmine sit vinkua, et se haluu sisälle ja et sen pitäis lähtee rämpimään töihinkii. Mikäs siinä sitten autto. Sisälle mentii.
No, nyt Ihminen tuli kotii ja lähti sit mun kaa sinne partsille. Mut sillä ei meinannu mennä millään jakeluun, että enhän mä ny tällä kertaa siellä halunnu olla. Kyl noi Ihmiset on sit pöljiä, sillä et mä en aamulla halunnu millään tulla sisälle ei ole mitään tekemistä sen kanssa, et nyt mä halusin heti sisään. Ja äsken, kun oisinkin sitten halunnut ulos ja ilmoitin sen tossa ovella, ei Ihminen enää lähtenyt sinne. - Äskenhän sinä et halunnut olla siellä, ei me nyt enää sinne mennä: se vaan sanoi. Miten se voi olla noin vaikee tajuta, että aamu oli aamu, äsken oli äsken ja nyt on nyt. Huokaus.
Sama juttu ruuan kanssa. Se että mä saatan kerjätä broileria, kun Ihmine valmistaa sitä ei tarkoita että haluaisin syödä sitä broilerii kissakupista. Kissakuppiin päädyttyään ruoka on YÄK. Kissakupista syödään vaan kissanruokaa. Tää sama juttu pitää aina vaan selittää Ihmisille, mut ei ne tajuu sitä ikinä.
Kaikki kissat kyllä varmasti tajuavat asian laidan.
Terveisin, arktinen kissa-löytöretkeilijä Valtonen