Runsas aamupala ja kiireetön lehden luku ovat parasta viikonloppuaamuissa. Tosin karvanaamat tarjoavat haastetta tähänkin operaatioon. Valtonen tuijottaa painostavasti "hei olen nälkiintynyt kissaparka"-katseellaan ja siirtyy koko ajan lähemmäs, jos ihminen ei tajua tipautella pieniä herkkupaloja. Yritä sitten syödä siinä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun suuret hypnoottiset killisilmät ovat sentin päässä kasvoista ihminen lannistuu ja liipaisee jonkin herkun Valtoselle.
PikkuVeikan pummiminen ei ole yhtä psykologista. Veikka änkee pöydälle, sukeltaa lehden sivujen väliin ja tulee nappaamaan herkkupalansa vaikka ihmisen suusta (jos joku muistaa nähneensä sirkustempun, kun eläintenkesyttäjä työntää päänsä kissapedon suuhun, niin meille tuo temppu menee juuri toisinpäin - kissapeto änkee päänsä ihmisen suuhun ;) ja tekee tämän kaiken koko ajan kehräten. Veikkaan ei auta komentaminen, ei pöydältä alas vippaaminen, ei vesisuihke, ei lelut. Kun Veikan nostaa lattialle ja yrittää ärähtää uskottavasti (vaikeaa, kun toinen kehrää koko ajan ja alkaa väkisinkin naurattaa) niin sekunnin murto-osassa pikkukatti on taas survomassa itseään lehden väliin.
Kissanruuat laitetaan aina kuppiin ensiksi, mutta ne eivät kiinnosta ketään jos tarjolla on esimerkiksi paahtoleipää tai vaniljajugurttia.
Tänään Veikka tökkäsi nenänsä kiehuvan kuumaan kahvikuppiin ja juoksi vikisten kylppäriin piiloon. Noin minuutin kuluttua se tuli kokeilemaan uudestaan, tökkäsi nenänsä kuppiin ja yllätys yllätys. Kahvi poltti nenän uudestaan. Taas vikisten kylppäriin.
Kolmatta kertaa Veikka ei enää ängennytkään pöydälle, kun tuo paha kahvikuppi ilmestyi aina lähelle, kun se yritti nousta tuolilta pöydälle. Loistavaa. Olen keksinyt kissakarkoittimen. Täytyy vaan pitää huoli, että on aina kuumaa kahvia tarjolla, kun haluaa syödä rauhassa.
- Mörkönen, kissapalvelija -