Kummallista. On maanantai ja olen lähestulkoon hereillä. Minne ihmeeseen on kadonnut tuttu ja turvallinen maanantai-apatia? Olenkohan minä sairas?  Normaalia tämä ei kuitenkaan ole, oli sitten syynä kellojen siirtely tai lokoisasti lekotellen vietetty viikonloppu. Iltamenokin peruuntui lauantaina, kun taivaalta tuli kaikennäköistä valkoista ainesta ja talvikumien vaihto oli suorittamatta.

Talvirenkaiden vaihto osoittautui muuten vaaralliseksi puuhaksi. Eilen Miähen vaihdellessa renkaita räpeltelin laukkuni solkea ja onnistui viiltämään peukaloni halki sillä soljella. Äsken pidin herkkuratsiaa laukustani ja tökkäsin sen saman sormipolon hiusharjan piikkiin ja haava aukesi uudestaan. Rääkäisyni säikytti Kollegan, joka viritteli jotain johtoja pöytänsä alla, ja tämä ponkaisi ylös ja löi päänsä pöytään. Eikä laukustakaan löytynyt muuta kuin pari kurkkukarkkia, varmaan viime vuosituhannelta peräisin olevia. Höh. Nyt on minulla sormi taas paketissa, Kollegalla kuhmu päässä ja toinen Kollega voi pahoin. Se kun saa aina pahoinvointi- ja pyörrytyskohtauksen nähdessään pienenkin veritipan. Mitenköhän naisihminen voi olla tuollainen? Olisi kiintoisaa tietää kuinka se menettelee, kun sillä on Happy Daysit eli Puolukkafestarit eli Se Aika Kuukaudesta. Pökertyyköhän se alituiseen silloin. Kehtaisikohan tuota kysyä....

Taidanpa käyttää tämän äärettömän harvinaisen aktiivisen olotilani Suolakaivoksen hyödyksi ja tehdä parit työräpellykset vielä ennen ruokatuntia.

- Viriili Mörkönen -